En nyt kirjoitakaan mitään sen suurempia alkuhöpinöitä vaan päästän teidät samantien osan kimppuun!

 

''Rose, mitä sä oikein puhut? Et sä voi palata kottiin kesken lukukauden.'' Jeremyn katse oli hämmentynyt ja sekava katsoessaan minua.

Kampesin itseni pystyyn vuoteella ja sanoin: ''Jeremy, minun on pakko lähteä. En voi jäädä tänne enää pitemmäksi aikaa. Jos jään, olisin vain sinun kanssasi ja pettäisin sillon Alicea yhä enemmän ja enemmän.''

''Mutta Rose...'' Jeremy yritti aloittaa, mutta vaiensin hänet. ''Jeremy ei. En aio muuttaa enää mieltäni. Minun on pakko palata nyt kotiin. Puhuin tästä äitinikin kanssa ja hän oli samaa mieltä. Hän odottaa minua jo kotona''.

Puhuessamme emme kumpikaan kuulleet kuinka ulko-ovi kävi ja Alice ja Joshua tulivat iloisesti jutellen asuntoon. He huomasivat lattialla keittiöön heitetyt vaatteet ja osan vaatteista minun huoneeni ovella. Huoli valtasi Alicen ja Joshuan mielen kun he tulivat huoneeni ovelle. Alice avasi oven hetken epäröiden, mutta lopulta päättäväisesti ja häntä odotti kauhea näky.

Havahduin todellisuuteen kun näin Alicen seisovan oveni suulla. Nousin nopeasti ylös ja näin Alicen kasvoilta kuvastuvan vihan, mustasukkaisuuden ja kaikkein pahimman, epätoivon.

Jeremykin nousi ylös ja seisoimme nyt molemmat pelkissä alusvaatteissa Alicen ja Joshuan edessä. ''Alice, minä olen...'' yritin aloittaa, mutta Alice vain sanoi sekavasti päätään pudistaen: ''Ole hiljaa.''

Jeremykin yritti sanoa Alicelle jotain, mutta Alice sanoi uudelleen nyt kyyneleet silmissään: ''Ole hiljaa!''

Kävelin lähemmäksi Alicea ja sanoin: ''Alice olen kauhean pahoillani. Minun ei ollut tarkoitus...'' Huomasin kuinka Alicen katse pysähtyi pieneen kumpuun vatsassani ja huusi minulle: ''Oletko ollut koko ajan minun poikaystäväni kanssa! Oletko esittänyt jatkuvasti muka parasta ystävää, mutta silti nainut Jeremyä!''

Huomasin vasta nyt mitä olin mennyt tekemään. Olin tiennyt koko ajan, mitä tapahtuu, jos Alice saisi tietää. Silti Alicen reaktio sai minut ymmälleen. En osannut sanoa Alicelle mitään. En pystynyt sanomaan, että tämä tapahtui vahingossa. En voinut sanoa, että en tiennyt mitä tein. En voinut selittää toimintaani mitenkään, sillä se mitä sanoisin, olisi vain valhetta ja Alice inhoisi minua yhä enemmän.

Menin lähemmäksi Alicea ja Jeremy tuli seisomaan vierelleni. Joshua seisoi Alicen takana katsoen hetken minua silmiin, mutta käänsi päänsä pois. Ehdin kuitenkin nähdä pettymyksen varjostavan hänen silmiään.

Jeremy yritti sanoa Alicelle: ''Ei me tätä tahallaan tehty. Näin vaan tapahtu. Kummankaan ei ollu tarkotus satuttaa sua.'' Kosketin Jeremyn kättä ohimennen hellästi kuin vaientaakseni hänet ja jatkoin itse:'' Alice, näin ei todellakaan pitänyt käydä. Minä rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta. Olet minulle kaikkein tärkein, sillä sinä tunnet minut paremmin kuin kukaan muu.''

Alice naurahti ilottomasti: ''Ai rakastat vai minua enemmän kuin ketään muuta? Tämä olikin oiva tapaus osoittaa syvin kiintymyksesi minuun. Niin ja minä todella luulin, että tunnen sinut, mutta näköjään olet osannut esittää loistavasti.''

Siirryin nyt vielä lähemmäksi Alicea ja yritin koskettaa hänen kättään. Se oli kuitenkin suuri virhe: ''Älä koske minuun Rosette! Sinä petit minut! Luuletko, että pääsen siitä koskaan yli, että minulle rakkain ihminen pettää minut? Sinä tapoit minut sisältä!''

 

Ne olivat viimeiset sanat, jotka Alice koskaan lausui minulle. Huudettuaan ne minulle hän tönäisi minua kovaa ja tunsin kuinka tasapainoni petti. Viimeinen muistikuvani oli kuinka tunsin vihlaisevan kivun päässäni ja kaikki pimeni.

                                                  *                       *                      *

En tiennyt kuinka kauan olin ollut tajuttomana, mutta herätessäni tunsin vihlovaa kipua alavatsassani. Kokeilin vatsani kohtaa, jossa Jeremyn ja minun lapsen oli määrä kasvaa, mutta en tuntenut kumpua vatsallani. Jeremyn ja minun lapseni ei ollut enää sisälläni.

Tunsin suljettujen silmieni täyttyvän kyynelistä ja avasin silmäni. Huomasin, että en ollutkaan kotona vaan näin tuntemattoman kattolampun suoraan yläpuolellani. Nousin ylös pyyhkien vuotavia silmiäni ja näin Jeremyn istuvan sänkyni viereisellä tuolilla.

''Hei Rosette. Oot ollu sairaalassa kohta kolme päivää. Ku sä kaaduit, ni sun pääs kolahti tosi pahasti. Meiän piti soittaa sulle ambulanssi. Nii ja sä olit sit raskaana vaik taisitki jo ite sen tietää. Lapsi ei selvinny kaatumisesta ja...'' Siinä Jeremyn ääni hävis ja hän katsoi minua vihdoin silmiin.

Näin, että poika oli itkenyt. Silmät olivat punaiset ja huoleton hymy, joka Jeremyllä aina oli, oli nyt poissa. ''Sä olisit voinu kertoo mulle, että ootat meiän lasta, mutta ei sillä enää väliä oo...'' Jeremy sano hiljaa.

''Miten minä oon nukkunu näin pitkään?'' kysyin hämmentyneenä. Jeremy sanoi minulle, että lääkärit olivat antaneet minulle unilääkettä, jotta saisin nukkua pidempään ja kehoni kestäisi paremmin kovan rasituksen.

 

''Niin ja on vielä yks asia, joka sun tulis tietää, Rose. Alicea ei enää oo. Hän oli tehny itsemurhan ja hänet löydettiin kuolleena eilen illalla...''

En tiennyt enää mitä tehdä. Olin menettänyt kaiken, millä oli merkitystä. Olin pettänyt itselleni tärkeimmän ihmisen ja nyt en enää koskaan näkisi häntä. Alicen hymy kummittelee aina mielessäni. Pahinta on, että en voinut syyttää Alicen kuolemasta ketään muuta kuin itseäni. Minä olin tappanut Alicen.

 

Tähän loppui kymmenes osa. Tahtoisin mahdollisimman paljon kommentteja ja toivoisin, että kaiki jotka lukevat tarinaani tai vain pelkästään tämän osan heittäisivät jonkinlaisen kommentin. Osan lopusta tahtoisin varsinkin paljon keskustelua!